Hyvää settiä Kirsi Salolta

Kun vielä katsoin telkkaria ja kun Kirsi Salo juonsi Heikoin lenkki -ohjelmaa, lähes inhosin tuota kylmältä vaikuttavaa naista. (Tottakai tämä tiukkis oli formaatin luoma imago, mutta silti: kukaan oikeasti lämmin ihminen ei edes lähtisi tekemään tuollaista ohjelmaa. Näin ajattelin.)

Sittemmin hieroin silmiäni, kun luin Kirsin haastattelun jostain naistenlehdestä (juu, olen siirtynyt nyt niihin telkkarin sijaan.. no ei, naapurilta sain vanhoja lehtiä kesälukemiseksi, aivan uusi maailma, joka jaksoi kiinnostaa sen parin viikon verran). Haastattelu antoi todella lämminhenkisen kuvan avoimesta ihmisestä, joka puhui ihan samoista asioista kuin ne, joiden blogeja olen ahminut nyt nelisen vuotta. Henkisestä terveydestä, puhtaasta ravinnosta, kehosta, tunteista, siis kaikesta siitä, mitä ns. vaihtoehtobloggaajat toitottavat. Terveys-, ruoka- tai elämäntyyliblogi kuulostaa liian rajoittavalta termiltä, vaihtoehtoisista asioista kirjoittavat ristin juuri vaihtoehtobloggaajiksi.

Tänään törmäsin Kirsin vaihtoehtoblogiin, ja pakko oli kopsata allaoleva pätkä ensimmäisestä lukemastani blogitekstistä Avatkaa laatikko - olen elossa! Kyllä, todellakin, ihmiset muuttuvat. Voi olla, että Kirsi Salo on aina ollut lämminhenkinen, mutta mielipiteeni tuosta naisesta ovat todellaKIN muuttuneet noista telkkariajoista. Ainakin Kirsi itse sanoo muuttuneensa - jos nyt muuttuminen itse on edes mahdollista. Olisiko niin, että jokin muuttaa ihmisiä, ihminen ei itse pysty muuttumaan? Jokin sattuma, joka tuo paremman ravinnon kehiin, mikä muuttaa ihmistä. Jokin pikkujuttu, joka tuo muutoksen nenän eteen. Sattuma, kohtalo.

Lapset pulppuavat elämää! Se on aivan loputonta, plop, plop, plop. Lapset osaavat elää - aikuiset eivät osaa elää.

Nykyihmisen surullinen kehitystarina on se, kuinka jo heti elämän alussa lapsesta aletaan karsia pois elämän rönsyjä, tungetaan koko ajan pienempään laatikkoon “Älä nyt tee sitä (lähikontakti mutaan), Varo nyt ihmeessä tota (tutustuminen pihan puuhun),” “Hyi, pane se pois!” (äidille aarteena tuotu kastemato). Lapsen riemukkaimmat elämän täyteiset jokellukset ja myöhemmin terävät huomiot menevät ohi “Isillä on tässä nyt vähän kesken… myöhemmin..”. Lapsi oppii, että elämästä nauttiminen on jonkinlainen sivuseikka, se on vaarallista, likaista ja sillä ei saa kiitosta eikä huomiota. Into laantuu, etenkin jos esimerkkeinä kotona toimivat elämän suhteen jo periksi antaneet aikuiset.

Ja sitten tulee vielä päälle koululaitos, jossa innottomimmat ulkoaopiskelijat palkitaan. Olin yksi heistä. Mitään en enää muista Afrikan maiden päävientituotteista tai mineeraalien synnystä, mutta jostain syystä se oli paljon tärkeämpää kuin ikkunan takana odottava luominen tai leikkiminen, ihmisenä olemaan opetteleminen. Ne, joilla koulussa sykkii rinnassa edes pieni intohimon palo jotain kohtaan tuomitaan keskittymiskyvyttömiksi unelmoijiksi, adhd-lapsiksi tai tyhmiksi. Kuinka kukaan, joka haluaisi vain maalata sormiväreillä eikä kiinnostu matematiikasta voisi sopia tähän yhteiskuntaan. 20 vuotta myöhemmin hän voisi olla uusi Picasso, mutta sellaisen selvittämiseen ei ole nyt aikaa. Korkeakouluun ei pääse, jos ei nyt…keskity! Elämä, kauneus, seikkailu, luominen ja ihmisenä kasvaminen kutsuisi ikkunan takana, mutta integraalilaskenta on jotenkin tärkempää taas. Kympin oppilas ja mitään en siitäkään muista.

Ja niin me marssimme putken sisällä, käymme korkeakoulut ja muut tympäännyttävät kuviot läpi. Jotkut kärsivät enemmän, jotkut oppivat elämään harmaassa tahnassa ja ovat sitä mieltä, ettei tässä nyt niin hätää ole. Kipinän viimeinenkin valo on sammunut. Mutta silloin tällöin jossain aina joku herää siihen, että riepoo ja niin pirusti. Ja jos havahdumme vähän lisää, mitä aika harvalle kuitenkaan käy, heräämme siihen karuun faktaan, että kaiken meille opetetun vastaisesti elämämme tarkoitus ei sittenkään ole vain selvitä tai olla menestynyt tai tuottava. Elämän tarkoitus on: elää! Ei edes oppia elämään vaan muistaa se, minkä jo osasimme kauan sitten. Olla elossa, joka solulla. Joka hengenveto tuntuu siltä kuin olisi ollut hukkumassa synkkään mereen ja se eka hengenveto pinnalla…aaaah!! Se tunne, OLEN ELOSSA! Elossa! Kaikki muu unohtuu. Tuskat, valitukset, väärydet, kostonhimot, katkeruudet, surut, kaikki. Elämä voittaa kaiken.

Tekstinsä lopussa Kirsi linkkaa tähän tekstiin ja videoon, missä "seuraavaksi nobelistiksi uumoiltu 14-vuotias poika sanoo huumorin keinoin sanottavansa luomiskyvyn tuhoavasta koulujärjestelmästä, joka laatikoi hänet jo taaperona hyödyttömäksi ADD-lapseksi". Huh. Ajattelun arvoista.

Kannattaa myös lukea Kirsin teksti Ajatuksia teho-osastolta. Vaikuttavaa tekstiä mm. siitä, kenen ruokasuosituksia kuunnella - ja kuitenkaan olla syömättä liian tiukkapipoisesti. Suosittelen tutustumaan Kirsin blogiin ja sivustoon muutenkin!